Kanadanvesirutto

Kansallisesti haitallinen vieraslaji

Kanadanvesirutto (Elodea canadensis) on väriltään tummanvihreä 30–200 cm pituiseksi kasvava uposkasvi, jota esiintyy Suomessa sisävesien ja Itämeren rannoilla. Se viihtyy erityisesti rehevissä järvissä, mutta kasvaa myös hitaasti virtaavissa joissa, isoissa ojissa sekä vähäsuolaisessa murtovedessä.

Vesirutto kasvaa kärjistään ja haaroo runsaasti. Euroopassa on havaintoja ainoastaan emikasveista, joten lajin oletetaan lisääntyvän täällä ainoastaan kasvullisesti verson kappaleista. Kasvullinen levittäytyminen on kuitenkin tehokasta, sillä kasvi katkeaa helposti ja lisääntyy pienistäkin kasvinpalasista. Versot voivat levitä uusille alueille luontaisesti aallokon, virtausten ja lintujen kuljettamana sekä veneiden ja kalastusvälineiden mukana.

Kanadanvesiruttoa istutettiin vuonna 1884 Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan, josta se pääsi nopeasti leviämään Etelä-Suomessa. Suomessa laji on vakiintunut laajalti maan eteläosissa ja leviää aggressiivisesti Koillismaalla. Esiintymiä on löytynyt Kainuusta ja jopa Enontekiöltä.

Haitat: Vesirutto aiheuttaa ravinto- ja elintilakilpailua. Massaesiintyminä se rajoittaa alkuperäislajien kasvua tai syrjäyttää ne. Vesiruttojen massaesiintymät toistuvat sykleittäin. Nopean kasvun ja vähäisen kasvun kaudet seuraavat toisiaan noin 5–6 vuoden sykleissä. Vesirutto muuttaa vesistöjen ravinnekiertoa ja vaikuttaa myös veden laatuun. Kasvustojen yhteystoiminnan ja hajoamisen aiheuttamat rajut pH-vaihtelut voivat vaikuttaa rapuihin, kaloihin ja eläinplanktoniin. Vesiruttoon on yhdistetty happikatoa ja sisäisen kuormituksen lisääntymistä. Suuret kasvustot haittaavat kaikkea vesien käyttöä, kuten veneilyä, kalastamista ja uimista.

Torjunta: Vesiruton poistaminen on käytännössä liki mahdotonta. Parhaita tuloksia saadaan toistamalla kasvillisuuden poisto useana vuotena peräkkäin ja yhdistämällä erilaisia torjuntatoimia. Oleellista vesiruton torjunnassa on myös vähentää ulkoista ravinnekuormitusta tai esimerkiksi hoitokalastuksen avulla poistaa.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Kanadanvesirutto»

Liperin Kuoringalla seurataan kanadanvesiruton leviämistä kansalaishavainnoinnin keinoin. Lue lisää»

Kuva: Kanadanvesirutto (Christian Fischer, CC BY-SA 3.0)

Kiehkuravesirutto

Haitallinen vieraslaji koko EU:n alueella

Kiehkuravesirutto (Elodea nuttallii) on uposkasvi, joka viihtyy erityisesti emäksisissä ja rehevissä järvissä. Se kasvaa myös hitaasti virtaavissa joissa, isoissa ojissa sekä vähäsuolaisessa murtovedessä. Laji muistuttaa kanadanvesiruttoa, mutta kiehkuravesiruton lehdet ovat kapeammat ja suippokärkiset. Kiehkuravesirutto kasvaa kärjistään ja haaroo runsaasti. Euroopassa on havaintoja ainoastaan emikasveista, joten lajin oletetaan lisääntyvän ainoastaan kasvullisesti verson kappaleista.

Kiehkuravesirutto on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, josta se saapui Eurooppaan 1939, minkä jälkeen laji levittäytyi nopeasti. Monissa maissa laji on syrjäyttänyt lähisukulaisen kanadanvesiruton ja on sitä yleisempi. Kiehkuravesirutto on levinnyt myös Ruotsiin, Norjaan ja Viroon. Ruotsissa lajia kasvaa myös rannikolla Perämerelle Norrbotteniin saakka. Suomesta ensimmäinen havainto tehtiin Paimion Ankkalammesta vuonna 2021, minkä jälkeen lajia on löydetty useista lammista Varsinais-Suomessa.

Haitat: Kiehkuravesirutto voi muodostaa tiheitä ja laajoja kasvustoja syrjäyttäen samalla järven alkuperäistä kasvillisuutta. Vesiruttolajit muuttavat vesistöjen ravinnekiertoa ja vaikuttavat myös veden laatuun. Vesiruttolajien massakasvustot haittaavat kaikkea vesien käyttöä.

Torjunta: Kiehkuravesiruton hävittäminen on vaikeaa, minkä vuoksi tärkeintä olisi estää lajin leviäminen uusille alueille. Lajin poistaminen tapahtuu samalla tavalla kuin kanadanvesirutto.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Kiehkuravesirutto»

Kuva: Kiehkuravesirutto (Christian Fischer, CC BY-SA 3.0)

Hentokarvalehti

Hentokarvalehti (Ceratophyllum submersum) on juureton uposkasvi, joka kasvaa rehevissä kirkasvetisissä järvissä ja lammissa sekä murtovesilahdissa. Laji voi muodostaa haitallisia massakasvustoja.

Suomessa hentokarvalehti on vielä harvinainen tulokaslaji, joka on löydetty vain Ahvenanmaalta ja Uudeltamaalta. Laji havaittiin Suomessa ensimmäisenä Espoon Suomenojalta vuonna 1999. Lajia on sittemmin löydetty myös ulkosaariston kalliolammikosta sekä rehevästä entisestä jätevesialtaasta. Sitä on fossiililöytöjen perusteella kasvanut Ahvenanmaalla jääkauden jälkeen noin 8000-4500 vuotta sitten. Nykyesiintymät ovat oletettavasti lintujen mukana tapahtuneen leviämisen seurausta.

Hentokarvalehden leviäminen tapahtuu pääasiassa kasvullisesti kasvista irtoavien versonpalojen avulla mitä ilmeisimmin lintujen välityksellä.

Haitat: Laji muodostaa massakasvustoja meillä yleisemmän tankeakarvalehden (Ceratophyllum demersum) tapaan. Suomessa massakasvustoja tavataan kahdella esiintymällä.

Torjunta: Hentokarvalehteä torjutaan raivausnuottauksella sekä leikkaavilla ja keräävillä harvestereilla. Kasvillisuuden poisto kannattaa tehdä useana vuotena peräkkäin tulosten varmistamiseksi sekä yhdistää erilaisia torjuntatoimia. Pitkäkestoisia tuloksia saadaan kuitenkin vain vähentämällä vesistön ravinnekuormitusta.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Hentokarvalehti»

Kuva: Hentokarvalehti (Jouko Rikkinen, CC-BY-NC-4.0)

Isosorsimo

Isosorsimo (Glyceria maxima) on 1–2,5 metriä korkea, monivuotinen heinäkasvi, joka kasvaa laajoina heleänvihreinä, usein puolikelluvina kasvustoina. Se viihtyy vesistöjen rannoilla, luhdilla, ojissa ja altaissa sekä kosteissa rantametsissä.

Isosorsimon alkuperäinen levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta Keski-Siperiaan. Suomeen kasvi tuotiin alkujaan rehu- ja koristekasviksi jo 1860-luvulta alkaen useille paikoille Hämeeseen ja Lounais-Suomeen. Leviäminen oli aluksi hidasta, mutta on viime vuosikymmeninä voimistunut. Laji leviää sekä kasvullisesti sekä siemenistä. Rannoilta irtoavat isosorsimolautat myös ajautuvat uusille kasvupaikoille. Isosorsimo kasvaa nykyään yleisenä eteläisen Suomen järvien ja jokien hiesu-, savi- ja liejurannoilla sekä ojissa. Yksittäisinä esiintyminä sitä tavataan Oulun korkeudella saakka.

Elinvoimaisena kasvina ja hyvänä kilpailijana isosorsimo tulee todennäköisesti lisääntymään ja laajentamaan kasvualuettaan. Lajilla ei ole Suomessa luontaisia vihollisia tai voimakkaampia kilpailijoita.

Haitat: Isosorsimon muodostamat massakasvustot järvien ja ojien rantavyöhykkeillä syrjäyttävät alkuperäislajeja, erityisesti rantakasveja. Korvaamalla luontaisen rantakasvillisuuden se muuttaa haitallisesti kalojen ja rapujen elinympäristöä. Suurista vaikeakulkuisista kasvustoista on haittaa myös virkistyskäytölle. Pienet purouomat voivat tukkeutua kasvustoista kokonaan, jolloin saattaa syntyä paikallisia tulvia.

Torjunta: Edullisinta ja helpointa on yrittää estää isosorsimon leviäminen uusiin paikkoihin ja poistaa kasvusto silloin, kun se ei vielä ole ehtinyt levitä laajalle. Leviämistä voi yrittää hidastaa niittämällä kasvin kukintovarret ennen, kun ne tuottavat siemeniä. Pienillä aloilla ja uusilla esiintymillä kasvin kitkentä juurineen maasta on niittoa tehokkaampaa. Pienialaisia kasvustoja voi tukahduttaa peittämällä ne valoa läpäisemättömillä pressuilla. Vesikasvillisuuden poistoon tarkoitetut niittokoneet eivät usein pysty poistamaan tai edes niittämään isosorsimokasvustoja.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Isosorsimo»

Kuva: Isosorsimo (Jouko Rikkinen, CC-BY-NC-4.0)

Aurinkoahven

Haitallinen vieraslaji koko EU:n alueella

Aurinkoahven (Lepomis gibbosus) alunperin Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva laji ja se tunnetaan akvaario- ja lammikkokalana.  Aurinkoahven on värikäs ja sivulta litistynyt. Korkeahko ruumiinmuoto pilkkuineen ja raitoineen erottaa sen selvästi kotoperäisistä lajeista.

Suomessa ensimmäinen havainto lajista tehtiin vuonna 2014 Turun Kalamaraton-kilpailussa. Vuonna 2025 tunnettujen esiintymispaikkojen määrä on noussut yli viidenkymmenen ja esiintymisalue ulottuu Uudeltamaalta Poriin.

Haitat: Aggressiivisena pesän puolustajana planktonia ja pohjaeläimiä ravinnokseen käyttävä laji häiritsee muun muassa sammakkoeläimiä ja toisia kaloja, joista se myös saalistaa pienempiä yksilöitä. Aurinkoahvenen on havaittu kaventaneen vesistöjen monimuotoisuutta: lajin yleistyessä joidenkin kalalajien, rapujen, eläinplanktonin ja muiden selkärangattomien määrät ovat vähentyneet. Aurinkoahven voi aiheuttaa myös veden samentumista. Suomessa laji on lisääntynyt paikoin niin tehokkaasti, että runsas yksilötiheys aiheuttaa jo kilpailua ravinnosta.

Torjunta: Tehokkain poistotoimenpide on tyhjentää aurinkoahvenlammet kokonaan. Käytännössä tämä on kuitenkin usein mahdotonta. Tapauksissa, joissa allasta ei voida kokonaan tyhjentää, tulisi harkita kalojen hävittämistä muilla keinoilla, kuten rotenon- tai lämpökäsittelyllä. Näillä toimenpiteillä on kuitenkin haittavaikutuksia myös luontaiseen lajistoon. Aurinkoahventen tiheyttä voidaan myös vähentää tehokkaalla kalastuksella, jotta lajin aiheuttamat haitat pysyisivät vähäisempinä.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Aurinkoahven»

Kuva: Aurinkoahven (Lauri Urho, Luke, CC-BY-SA-4.0)

Rohmutokko

Haitallinen vieraslaji koko EU:n alueella

Rohmutokko (Perccottus glenii) on Aasiasta levinnyt isopäinen, melko suurisuinen ja vankkarakenteinen makeanveden kala, jonka pienet vatsaevät eivät ole kasvaneet yhteen.

Rohmutokko elää lähinnä pienvesissä, joissa on runsaasti uposlehtisiä vesikasveja. Se on ahne, moniruokainen peto ja voi kasvaa noin 25 cm pituiseksi ja 350 g painoiseksi, mutta esiintyy usein Suomen vesistöissä vain 10-20 cm pituisena.

Ensimmäinen rohmutokkohavainto Suomessa tehtiin lammesta Varsinais-Suomessa vuonna 2022. Esiintymä saatiin nopeilla toimenpiteillä hävitettyä.

Haitat: Rohmutokko lisääntyy nopeasti ja on tehokas saalistaja. Se on yksi laajimmalle levinneistä haitallisista vieraslajeista Euraasiassa. Pienvesissä se muodostaa tiheitä populaatioita, jotka vähentävät tehokkaasti sammakko- ja pohjaeläinten määriä. Rohmutokon invaasiovaara koskee suurta osaa läntistä Eurooppaa, ja laji voi helposti vakiintua Suomeen. Suuret petokalat voivat jossain määrin hillitä rohmutokon runsastumista.

Torjunta: Lajin leviäminen Suomessa on pyrittävä estämään. Jos rohmutokkoa havaitaan, on sen hävittämiseksi ryhdyttävä välittömiin toimiin.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Rohmutokko»

Kuva: Rohmutokko (Wikimedia, Koptelefoon001, CC BY-SA 3.0)

Mustatäplätokko

Mustatäplätokko (Neogobius melanostomus) on Mustanmeren ja Kaspianmeren alueilta kotoisin oleva pohjakala, joka on aggressiivinen kilpailija ja voi yleistyessään aiheuttaa alkuperäisten kalalajien taantumisen ravinto- ja elintilakilpailun seurauksena. Laji on vakiintunut jokseenkin kaikkialle, mistä sitä on havaittu.

Itämerellä ensimmäinen havainto Mustatäplätokosta tehtiin Puolan rannikolla vuonna 1990, jolloin se havaittiin myös Pohjois-Amerikan suurilla järvillä. Suomen ensimmäinen havainto tehtiin talvella 2005 Kaarinassa ja seuraavat löydöt Helsingissä keväällä 2009. Nyt lajia tavataan rannikollamme 12 sataman lähivesistä sekä muutoinkin laajalti Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Pohjoisin havainto on tällä hetkellä Oulusta.

Haitat: Mustatäplätokko on potentiaalisena mädin ja poikasten syöjänä uhka jopa sisävesien kalastolle, jos se pääsee Saimaan kanavan kautta Vuoksen vesistöön.

Torjunta: Mustatäplätokko on levinnyt nopeasti Suomen rannikolla. Mustatäplätokkoa voi pyytää perinteisillä kalastusvälineillä, kuten ongella tai pilkillä. Sitä saadaan myös katiskoilla, verkoilla ja rysillä. Sisävesissä tehokkain pyyntitapa on sähkökalastus.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Mustatäplätokko»

Kuva: Mustatäplätokko (Peter van der Sluijs, CC BY-SA 3.0)

Hopearuutana

Hopearuutana (Carassius gibelio) on vieraslaji, joka on tuotu Eurooppaan jo 1600-luvulla. Se on vaaleakylkinen makeanveden särkikala, joka menestyy myös Itämeren rehevissä lahdissa. Sopivissa oloissa hopearuutana on tehokas lisääntyjä, se pystyy tuottamaan poikasia jopa suvuttomasti. Virossa on havaittu olevan kromosomistoltaan sekä diploideja että triploideja hopearuutanoita, ja meillä tilanne lienee sama. Triploidit naaraat lisääntyvät ilman hedelmöitystä.

Hopearuutana voi kasvaa noin 50 cm pituiseksi ja 3,5 kg painoiseksi, vaikka jääkin sisävesissä usein 20–30 cm pituiseksi ja alle 300 g painoiseksi.

Suomesta hopearuutanan esiintyminen varmistettiin ensimmäisen kerran 2005. Lajia on toistaiseksi löydetty rannikon tuntumasta Kotkan ja Turun väliseltä merialueelta, runsaana lammikoista Helsingissä ja Salossa sekä joitakin yksilöitä kolmen joen alaosilta.

Haitat: Kaikkiruokainen hopearuutana saattaa ravinto- ja elintilakilpailullaan haitata alkuperäisiä kalojamme. Monin paikoin Keski-Euroopassa hopearuutana on yleistynyt valtalajiksi. Lammissa vaikutus kohdistuu varsinkin ruutanaan, vesikasvillisuuteen, vedenlaatuun ja välillisesti vesilintuihin. Se voi myös risteytyä ruutanan ja karpin kanssa. Hopearuutanan on ilmaston lämpenemisen myötä arveltu voivan tulla toimeen lähes napapiirillä asti. Havainnot jokien alajuoksuilta kertovat lajin nousupyrkimyksistä. Sisävesissä hopearuutanan leviäminen olisi erittäin haitallista kotoperäisille lajeille.

Torjunta: Hopearuutanan hävittäminen on haastavaa lajin sitkeyden ja suvuttoman lisääntymisen vuoksi. Torjuntatoimia tulisi kohdistaa lajin havaituille lisääntymisalueille. Leviämistä tulisi pyrkiä rajoittamaan ja estämään lajin pääsy sisävesiin. Hopearuutanaa ei tule siirtää uusiin paikkoihin, eikä sitä saa käyttää täkykalana.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Hopearuutana»

Kuva: Hopearuutana (George Chernilevsky, CC BY-SA 4.0)

Piikkimonni

Piiikkimonni (Ameiurus nebulosus) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva pohjakala, joka päiväsaikaan pysyttelee melko liikkumattomana. Hämärän aikaan se saalistaa pohjalta löytyviä eläimiä, kuten kotiloita, toukkia, pikkukaloja ja mätiä. Piikkimonni pystyy toimimaan myös varsin sameissa olosuhteissa. Talvella piikkimonnit säästelevät energiaa ja ovat liki liikkumattomina pohjassa. Yksilöt kasvavat harvoin yli 33 cm pituisiksi. Suomessa saaliiksi saaduilla piikkimonneilla on pituutta tavallisesti 10-20 cm ja painoa noin 50-200 g.

Suomeen piikkimonni tuotiin 1920-luvulla ja niitä on istutettu maan etelä- ja keskiosien pienvesiin, usein lampiin. Piikkimonni viihtyy rehevissä vesissä. Laji on sopeutuvainen, sillä se kestää jonkin aikaa alhaisia happipitoisuuksia ja korkeita lämpötiloja. Piikkimonnit kykenevät usein lisääntymään uusissakin olosuhteissa. Niitä on havaittu kymmenissä pienissä järvissä ja lammissa sekä rannikolla Etelä-Suomessa. Pohjoisin varmistettu havainto on lähellä Seinäjokea.

Haitat: Piikkimonni sietää heikkojakin elinympäristön olosuhteita ja saattaa saada kilpailuetua verrattuna kotoperäiseen lajistoon. Pienvesissä tehokkaasti lisääntyvänä se runsastuu usein niin, että yksilöt jäävät pienikokoisiksi. Järvissä piikkimonni haittaa verkkokalastusta. Kiinniotettu piikkimonni jäykistää rintaevät sivuille ja piikkiruodot voivat aiheuttaa kivuliaita pistohaavoja.

Torjunta: Piikkimonneja voi pyrkiä vähentämään onkimalla tai katiskapyynnillä. Saaliiksi saadun kalan voi käyttää ravintona, vaikka piikkimonnit ovatkin usein melko pienikokoisia Suomen vesissä.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Piikkimonni»

Kuva: Piikkimonni (Akos Harka, CC BY-SA 3.0)

Puronieriä

Pohjois-Amerikasta peräisin oleva puronieriä (Salvelinus fontinalis) kuuluu lohikaloihin. Sillä on rasvaevä ja muiden nieriöiden tapaan valkoiset vatsapuolen evien etureunat.  Puronieriä jää nieriää ja harmaanieriää pienemmäksi ja kasvaa Suomen oloissa yleensä enintään 30–40 cm pitkäksi ja voi painaa 0,5–2 kg.

Puronieriää on istutettu Suomeen vuosikymmenten ajan ja se on eräissä jokivesissä runsastunut voimakkaasti. Puronieriä leviää etenkin pieniin puroihin ja jokien latvoille, missä alkuperäiset purotaimenet joutuvat antamaan tilaa vieraslajille. Ensimmäisen kerran puronierijä tuotiin Suomeen 1890-luvulla ja uudestaan vuonna 1965 virkistyskalastusta varten. Luonnonvesissä istutusten tulokset ovat olleet vaatimattomia, mutta taimenvesiin Koillismaalla ja Lapissa sekä joihinkin Etelä- ja Keski-Suomen hiekkakankailta lähteviin puroihin on syntynyt lisääntyviä kantoja. Sittemmin istutuksista on pääasiassa luovuttu.

Haitat: Puronieriä kilpailee tilasta ja ravinnosta taimenen kanssa. Puronieriä sietää melko hapanta, humuksista vettä ja pystynee joillakin alueilla hyödyntämään pienten purojen resursseja taimenta paremmin. Se varttuu nopeasti sukukypsäksi, minkä vuoksi puronieriän kannat muodostuvat usein tiheiksi. Monissa Ylä-Kemijoen sivuhaaroissa puronieriä on syrjäyttänyt alkuperäisen taimenen ja muut kalat. Sama kehitys on havaittu paikoin myös Iijoen keskiosan alueella. Suurten jokien latvavesien alapuolisilla osilla taimen pystyy rinnakkaiseloon puronieriän kanssa. Alkuperäisten taimenkantojen heikkeneminen voi jatkua, ja kantoja voidaan menettää, jos puronieriän leviämistä ei saada hallintaan.

Torjunta: Puronieriä on pyrittävä poistamaan alueilta, joilla se aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Puronieriöitä saadaan parhaiten sähkökalastamalla. Alueille voisi myös ohjata puronieriään kohdistuvaa kalastuspainetta.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Puronieriä»

Kuva: Puronieriä (James St. John, CC BY 2.0)

Kirjolohi

Kirjolohi (Oncorhynchus mykiss) on Tyyneltämereltä peräisin oleva vieraslaji, jota ihminen on levittänyt ympäri maailman. Suomessakin se on vesiviljelyn tärkein kalalaji. Kirjolohi voi kasvaa 40–70 senttimetrin pituiseksi ja painaa noin 1–5 kg.

Kirjolohen luontainen esiintymisalue on Pohjois-Amerikan länsirannikolla ja Venäjän Kaukoidässä. Suomeen ensimmäinen mätierä tuotiin vuonna 1894 ja istutuksia luonnonvesiin kokeiltiin jo 1900-luvun alkupuolella. Kuitenkin vasta 1960-luvulla kirjolohen viljely käynnistyi laajemmin ja istutukset runsastuivat lähinnä maan etelä- ja keskiosassa. Istutusten lisäksi kassikasvatuksesta karkaa yksilöitä vesistöihin.

Haitat: Suunniteltuja istutuksia tehdään pyyntikokoisilla kirjolohilla useimmiten tiettyihin vapakalastuspaikkoihin, joissa kalat pyydystetään pois melko nopeasti. Luonnonvesissä kirjolohi voi olla ainakin taimenen ravintokilpailija. Istutetut kirjolohet saattavat myös levittää loisia ja tauteja muihin lohikaloihin. Kirjolohen luonnonpoikasia on tavattu paikoin eteläisten jokien latvavesissä, mutta pysyviä kantoja näistä ei ole toistaiseksi muodostunut. Maailmanlaajuisesti kirjolohi on nimetty sadan haitallisimman vieraslajin listalle. Suomessa kirjolohen ei tiedetä hävittäneen tai syrjäyttäneen alkuperäisiä kalalajeja.

Torjunta: Kirjolohen lisääntyminen Suomessa on ollut vähäistä, eikä luonnonkantoja ole toistaiseksi syntynyt. Lajin istutuksiin luonnonvesiin tulisi aina suhtautua varauksella ja harkittava tarkoin, kannattaako niitä istuttaa taimenvesiin.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Kirjolohi»

Kuva: Kirjolohi (Wikimedia, Liquid Art, CC BY-SA 4.0)

Karppi

Karppi (Cyprinus carpio) on euraasialainen suureksi kasvava makeanveden kala. Se sietää hyvin rehevöitymistä, vähähappisuutta ja alhaisiakin pH-arvoja. Karppi elää pääosin pohjan tuntumassa, josta se etsii ravintoa, kuten simpukoita ja kotiloita. Talven karppi viettää syvänteessä liki liikkumatta ja syömättä. Karppi kasvaa useimmiten 35–60 cm pitkäksi ja 1–3 kg painoiseksi. Suurin Suomessa saatu karppi painoi 21,44 kg.

Karppia on aikojen saatossa siirretty laajasti eri maanosiin. Yleensä siirroista on seurannut lajin vakiintuminen ja haitallinen lisääntyminen. Suomeen karppeja tuotiin 1950-luvulla Ruotsista ja 1960-luvulta alkaen istukkaita siirrettiin luonnonvesiin. Toistaiseksi karpinpoikaset eivät ole selvinneet Suomen ilmastossa, vaan karppikanta on jäänyt lammikkoemojen varaan. Havaintoja karpista on kuitenkin jo Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan korkeudella.

Haitat: Karppi ei ole toistaiseksi muodostanut vakiintuneita kantoja Suomen vesistöihin, mutta maan eteläosasta on parin viime vuosikymmenen ajalta kuitenkin havaintoja lammikoista, joissa syntyneet karpit ovat selvinneet talvien yli ja varttuneet aikuisiksi. Karppi on ollut arvostettu vapaa-ajankalastajien saaliskala, eikä sen ole havaittu aiheuttaneen vahinkoa alkuperäisille lajeillemme. Tiheä karppikanta voi kuitenkin aiheuttaa ravinnonhaullaan veden samentumista.

Torjunta: Toistaiseksi Suomessa ei ole ollut tarvetta karpin istutuskieltoihin tai lisääntymisen rajoittamiseen.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Karppi»

Kuva: Karppi (Wikimedia, OptimusPrimeBot, CC BY-SA 4.0)

Muita vieraskalalajeja

Peledsiika (Coregonus peled) on kirkas- ja korkeakylkinen selkävesien siikakala, joka kasvaa yleensä korkeintaan 45 cm mittaiseksi ja on painoltaan 150-1500 g. Lajista ei ole todettu olevan varsinaista haittaa, eikä se ole levinnyt luontaisesti uusille alueille. Istutusalueilla se saattaa kilpailla ravinnosta muikun tai muiden siikamuotojen kanssa.

Valkoevätörö (Romanogobio albipinnatus) on makeanveden särkikala, jota esiintyy lähinnä jokivesissä ja vähäsuolaisessa murtovedessä. Valkoevätörö muistuttaa kotoista töröä ja voi kasvaa 11–12 cm pituiseksi. Levittäytyessään uusille alueille valkoevätörö voi aiheuttaa kilpailua elinalueista ja ravinnosta kotoperäisten kalalajien kanssa.

Harmaanieriä (Salvelinus namaycush) on pohjoisamerikkalainen nieriäsuvun lohikalalaji, joka muistuttaa muodotaan taimenta ja väritykseltään hieman nieriää ja puronieriää. Se on sisävesikala, jota on Pohjoismaissa istutettu useisiin järviin. Suomeen harmaanieriä tuotiin vuonna 1955. Viime vuosina istutuksia on tehty lähinnä Inarijärveen, jonne lajia on istutettu vuodesta 1972 lähtien korvaamaan säännöstelyn aiheuttamia nieriän saalismenetyksiä. Lajista ei ole todettu olevan haittaa, koska se ei nykytilanteessa muodosta lisääntyviä kantoja, jotka levittäytyisivät uusille alueille. Istutusalueilla laji saattaa kilpailla ravinnosta muiden petokalojen kanssa.

Silmällä pidettäviä vieraskalalajeja ovat vieraat putkisieraintokot (Proterorhinus) ja siniraitakilli (Fundulus heteroclitus). Ensimmäinen havainto idänsieraintokosta Suomen merialueelta itäiseltä Suomenlahdelta tehtiin toukokuussa 2022. Kaikkiruokainen Siniraitakilli pärjää hyvin monenlaisissa ympäristöolosuhteissa, minkä vuoksi sen on mahdollista vakiintua laajalti Euroopan rannikkoalueilla, mahdollisesti myös Suomessa. Silmällä pidettävistä vieraslajeista siniraitakilli on säädetty haitalliseksi koko EU:n alueella.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Peledsiika», Valkoevätörö», Harmaanieriä», Putkisieraintokot», Siniraitakilli»

Kuva: Luotu tekoälyllä. Katso lajintunnistukseen soveltuvat kuvat yllä olevista linkeistä. 

Täplärapu

Haitallinen vieraslaji koko EU:n alueella

Täplärapu (Pacifastacus leniusculus) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva vieraslaji. Sille asetetun hallintasuunnitelman perusteella täplärapukantojen hyödyntämistä ja kauppaa on kuitenkin voitu jatkaa, mutta niitä ei saa viljellä tai istuttaa luonnonvesiin, eikä niitä ei saa missään tilanteessa sumputtaa pyyntialueensa ulkopuolella.

Eurooppaan täplärapuja tuotiin Ruotsin kautta ensi kerran vuonna 1959. Tarkoitus oli tutkia voisiko laji korvata rapuruton tuhoamaa jokirapukantaa. Suomessa täplärapuja istutettiin koevesiin ensi kerran vuonna 1967.

Suurimmat Suomessa pyydetyt yksilöt ovat olleet noin 20 cm mittaisia, mutta useimmiten yksilöt jäävät alle 12 cm mittaisiksi. Täpläravut voivat elää jopa 20-vuotiaiksi.

Täplärapukannat ovat lähes aina rapuruton infektoimia. Tutkimuksissa on osoitettu, että täplärapukin kärsii rapurutosta ja voi stressaantuessaan tai muutoin heikentyessään kuolla siihen.

Haitat: Täplärapu kaventaa alkuperäisen jokiravun elinmahdollisuuksia kilpailulla sekä levittämällä ja ylläpitämällä rapuruttoa.

Torjunta: Tärkein keino vähentää täpläravun aiheuttamia haittoja on estää sen leviämistä uusiin vesiin ja rajoittaa leviämistä myös nykyisten vesistöjen sisällä. Siksi lajin siirtäminen uusiin vesiin tai edes samassa vesistössä uusille alueille on kielletty.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Täplärapu»

Kuva: Täplärapu (David Perez, CC BY-SA 4.0)

Kapeasaksirapu

Kapeasaksiravun (Pontastacus leptodactylus) alkuperäinen levinneisyysalue ulottuu itäisen Keski-Euroopan alueelta Venäjällä aina Uralille saakka ja sitä esiintyy myös Kaspianmeren ympäristössä. Lajia on ihmisen toimesta levitetty länteen. On epävarmaa, ovatko Karjalassa Laatokan ja Äänisen lähialueilla tavattavat kannat luonnonvaraisia vai kotiutettuja.

Suomessa kapeasaksirapuja on istutettu muutamiin vesiin Kaakkois-Suomessa 1920-luvulla. On mahdollista, että kapeasaksirapuja on myös vaeltanut Suomeen luontaisesti Venäjälle laskevien jokien kautta. Nykyisin kapeasaksirapua tiedetään esiintyvän muutamissa Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan alueilla sijaitsevissa vesissä. Pyyntivahvana lajia esiintyy Kivijärven reitin yläosissa Jängynjärvessä ja Vetjajärvessä.

Kapeasaksirapu on muiden alkuperäisten eurooppalaisten rapulajien tapaan herkkä rapurutolle, joten senkin esiintyminen ja populaatioiden runsaus ovat vähentyneet rapuruton vuoksi. Suurin Suomessa pyydystetty kapeasaksirapu on 13,7 cm:n pituinen.

Haitat: Kapeasaksiravun haitallisuus perustuu siihen, että se on jokirapua hieman voimakkaampi kilpailija ja se voi olla myös kestävämpi rapuruttoa vastaan. Mikäli kapeasaksirapu leviäisi kaakosta laajemmin sisämaahan, nämä tekijät ovat omiaan kaventamaan jokiravun elintilaa.

Torjunta: Kapeasaksiravun omaehtoista vaeltamista ei liene mahdollista estää. Sen sijaan kotiuttamista istutuksin uusiin vesiin tulee välttää. Kapeasaksirapuja ei pidä säilyttää elävinä sumpuissa tai altaissa muualla kuin pyyntivesistössään, koska vaara karkaamisesta ja rapuruton levittämisestä on aina olemassa.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Kapeasaksirapu»

Kuva: Kapeasaksirapu (Wikimedia, Lord Mountbatten, CC BY-SA 3.0)

Hyytelösammaleläin

Hyytelösammaleläin (Pectinatella magnifica) on sammaleläinten yhdyskunta, joka koostuu jopa tuhansista yksilöistä, jotka ovat ryhmittyneet pallomaisen, läpikuultavan muodostelman pintaan. Suomessa havaitut yhdyskunnat  vaihtelevat kooltaan muutamasta senttimetristä puoleen metriin. Yhdyskunnat eivät liiku, vaan ovat kiinnittyneinä mm. vesikasveihin, vedenalaisiin oksiin, laiturirakenteisiin ja kalastusvälineisiin. Yhdyskunnat muodostuvat kohtalaisen rehevissä vesistöissä, kun vesi on tarpeeksi lämmintä, yleensä heinä-elokuussa.

Laji on peräisin Pohjois-Amerikasta ja levinnyt laajalti pohjoisella pallonpuoliskolla. Eläimen lepomuoto, statopalsti, takertuu herkästi erilaisille pinnoille, minkä vuoksi laji on levinnyt vesilintujen ja kalastusvälineiden sekä laivojen painovesilastien mukana. Lajia on havaittu mm. Vuoksen vesistössä vuodesta 2006 alkaen.

Haitat: Hyytelösammaleläin ei ole suoranaisesti haitallinen ihmiselle, mutta se sotkee kalastusvälineitä ja tukkii vedenottoputkia. Runsaat esiintymät voivat vaikuttaa laajemmin vesistön ekosysteemiin. Ne voivat myös toimia väli-isäntinä lihikaloja tappavalle loistaudille. Leväkukintojen vaivaamissa vesistöissä yhdyskunnan tuhannet yksilöt voivat myös kirkastaa vettä suodattaessaan siitä hiukkasia ravinnokseen.

Torjunta: Lajin torjunta on vaikeaa, mutta sen lisääntymistä voi yrittää rajoittaa keräämällä yhdyskunnat pois vedestä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kerätyt yhdyskunnat voi kompostoida tai haudata maahan.

Lue lisää Vieraslajit.fi-sivustolla: Hyytelösammaleläin»

Kuva: Hyytelösammaleläin (Antti Kanninen, Pohjois-Savon ELY-keskus, CC BY-SA 4.0)